Muikku!

Lasten kerhorepuista löytyi ilmoitus valokuvauksesta. Olen aina suhtautunut kerho-/päiväkoti-/koulukuvauksiin niin, että lapsi saa näyttää itseltään eikä sitä tällätä tai koristella erityisemmin. En kaiva kaapin perukoilta kauluspaitoja, kun ei ne käytä niitä muuten kuin juhlissa.

Kuvauspäivää edeltävänä iltana valitsin muutaman lasten suosikkipaidan, tarkistin, että niissä ei ole tahroja (tämän verran annoin itselleni luvan pehmentää totuutta - voimme muistella ruokailuhetkiä jotenkin muutenkin) ja jätin kasaan, että valitsevat aamulla mieluisamman. Normivaatteet, kun niitähän ne aina käyttää ja on kiva muistaa sitten miltä ne oikeasti arkena kerhopäivänä näytti. 

Aamulla lapset pukivat päälleen, minä tein toisen totuudenpehmennyksen ja tarkistin kahdesti, että naamassa ei ole hammastahnaa tai ruokaa. Yleensä katsotaan vain suurpiirteisesti, että siistihköltä näyttää. Hiukset oltaisiin kammattu, jos olisi ollut aikaa etsiä kampa.

Puolijuoksua tuplarattaita työntäen, esikoinen seisomalaudalla keikkuen, kipitettiin kerhoon, jossa käteen lykättiin vuoronumero. Vähän sitä ihmettelin, mutta riisuin lapset ulkovaatteista ja tarkistin vielä kolmannen kerran, että naamat on siistit. Lapset menivät käsipesulle ja minä pyörittelin numerolappua käsissäni, kunnes kysyin jäänkö odottelemaan kuvausvuoroa lasten kanssa. "Joo, täällä voidaan ottaa perhekuvakin! Jos haluatte sellaisen, niin jää odottelemaan!"

Ai.

Noin sekunnissa periaatteeni arjenmakuisista kuvista kaatuivat. Olin hikinen ja punainen vauhdikkaan matkan jäljiltä, päälläni toppatakin alla oli liian lyhyt paita, jossa rinnan kohdalla valtava puklutahra, jalassa ulkoiluhousut. Hiukset olin kiskonut äkkiä solmuun pipon alle, meikki ei ollut käynyt pienessä mielessäkään aamutohinoissa ja silmänaluset hohtivat tummina naapurikaupunkiin asti.
Joo, olisipa kiva muistella miltä oikeasti arkena kerhopäivänä näytti!

Palautin vuoronumerolapun ja arvelin tädeille, että taidetaan pärjätä ihan lasten kuvilla, kun tuo pieninkin tuolla ulkona vaunuissa nukkuu niin nätisti.

Kotimatkalla tunsin itseni vähän selkärangattomaksi pelkuriksi.

[Futismutsi]